Se on hirvee se tunne. Ei tiedä mitä oikeen tulevan pitää ja mitä vastaukseksi saa. Monta päivää ja tuntia kerää rohkeutta ja koittaa ittellensä vakuuttaa että "heeei, nou hätä", ei se ookku kysyä vaan. Sit se on ohi. Ja näinhän se onki. Mutta miksi ihmeessä sitä niin pelkää sitä torjuvaa vastausta, että jättää ennemmin kysymättä ja koko juhlat väliin? Tai näin mä ainaki harkitsen tekeväni.

Eli meillä on pikkuhiljaa (marraskuun eka lauantai) tiedossa meidän ainejärjestön, Övertäjät Ry:n, 28-vuotisjuhla-coktailtilaisuus. Ja sinne olisi sitten tarkoitus pyytää joku avecci seuraksi, ainaski lähes kaikki muut on ottamassa, enkä mä ainoona halua siellä yksin olla. Eli nyt olis avecin metsästystä tiedossa. Tai pitäisi olla. Mutta mä olen niin nössö että en uskalla pyytää ketään. Enkä edes tiedä ketä pyytäisin. On mulla ehkä yks jota voisin pyytää, mutta en kyl sit yhtään tiedä mitn sen tilanteesta, että kiinnostaisko sitä pätkääkään lähteä itse tilaisuuteen puhumattakaan siitä että olis mun avecci...

ARGH, miten tämmönen pikkuasia voi stressata niin mielettömän paljon? Mä en ymmärrä enkä käsitä enkä jaksa.